Suprematismi on venäläinen avantgardistinen taidesuuntaus, jonka nimen keksi Kazimir Malevitš vuonna 1913. Nimi perustuu siihen, että abstrakti taide kuvastaa korkeampaa taiteellista herkkyyttä. Ei-edustuksellinen taide perustuu muutamaan geometriseen peruselementtiin, jotka esitetään ja yhdistetään rajallisessa selkeässä värivalikoimassa. Jotkut teokset noudattavat ei-euklidisen geometrian käsitettä ja visualisoivat muotoja liikkeessä tai ajallisessa etenemisessä. Huomion keskipisteenä ei ole ihminen eikä esine. Taiteilija on ainoan todellisen todellisuuden, ehdottoman ei-objektiivisuuden, luoja ja välittäjä.

Tämän taidesuuntauksen teoksia esiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1915 Pietarissa. Tärkeimmät teokset syntyivät seuraavien kolmen vuoden aikana, mutta tämän tyylinen työskentely jatkui aina 1930-luvun alkuun asti. Ydinkaudella kokoontui myös Supremus-ryhmä, johon Malevitšin lisäksi kuuluivat muun muassa Exter, Kliun, Suetin, Genke-Meller ja Senkin. Maalaustaiteen lisäksi suprematismiin kuuluivat myös teatteri, musiikki, arkkitehtuuri, koristetaide ja kirjallisuus. Vielä nykyäänkin taiteilijat ovat saaneet vaikutteita tästä tyylistä; merkittävä nykyaikainen edustaja on arkkitehti Zaha Hadid.

Taideliike syntyi Sinisen ratsastajan, kubistis-futurististen virtausten ja perinteisen venäläisen kansantaiteen välisessä jännitekentässä. Malevitš liittyi Bauhaus-liikkeeseen ja määritteli ohjelmansa sen julkaisussa. Suprematismi eroaa selvästi konstruktivismista kieltäytymällä (ideologisesta) välineellistämisestä; se ei pyri palvelemaan valtiota tai kirkkoa eikä havainnollistamaan historiaa, vaan se voi olla olemassa täysin itsessään ja itseään varten, irrallaan kohteesta. Vaikka tämä vastakkainasettelu vaikuttaa ylitsepääsemättömältä, El Lissitzkyn ja Rodshenkon kaltaiset taiteilijat siirtyivät uransa aikana suprematismista konstruktivismiin. Kuten kaikki moderni taide, myös suprematismi tukahdutettiin stalinismin aikana ja sen kehittyminen estettiin "sosialistisen realismin" doktriinilla.