"Kultaisesta leikkauksesta" ja antiikin ja renessanssin ajan perspektiivisen tilankuvauksen kehittymisestä lähtien taiteilijat ottivat huomioon geometriset lait asettaakseen mittasuhteet yhtenäisiin suhteisiin. Geometria avasi myös mahdollisuuden antaa heidän teoksilleen uuden ulottuvuuden, tilallisen syvyyden.

Kun moderni taide ei enää pyrkinyt jäljittelemään ulkomaailman esineitä, vaan sen sijaan se asetti tavoitteekseen kuvata niiden olemusta aistien kokemana, geometria säilytti merkityksensä.

1900-luvun alussa kubismi purki muodon ja tilan konventioita. Luovia keinoja kankaan kahden ulottuvuuden jäsentämiseksi rajoitettiin tarkoituksellisesti hyvin yksinkertaistettuihin geometrisiin muotoihin, kuten sisäkkäisiin tasoihin, ristikkorakenteisiin tai paksuudeltaan vaihteleviin viivoihin.

Piet Mondrian (1872-1944) kehitti oman abstraktin geometrisen kielensä vuonna 1915 ilmestyneissä "Compositions" -teoksissaan. Mustat viivat jakavat hänen teoksensa alueisiin, jotka painottuvat eri tavalla vain keltaisen, punaisen ja sinisen perusvärien avulla. Theo van Doesburg (1883-1931) ja de Stijl -ryhmän jäsenet olettivat, että geometria on eräänlainen universaali kieli, joka on kaikkien kokemusten ja esineiden taustalla. Kaikki aistilliset kokemukset voisivat siten löytää vastineensa puhtaasti geometrisista muodoista.

Venäläinen avantgardetaiteilija Kazimir Malevitš (1878-1935) pelkisti teoksensa, kuten "Musta neliö" tai "Musta risti", geometrisiin perusmuotoihin pystyäkseen osoittamaan "neljännen ulottuvuuden" ehdottomuuden.

Brittiläinen taiteilija Peter McClure ilmaisee kiinnostuksensa geometriaan maailmankaikkeuden järjestävänä voimana teoksissaan, kuten "Overlay" (1982) ja "Linkage" (2008). Venäläinen taiteilija Alex Caminker luo geometrisiin periaatteisiin perustuvaa nykyaikaista, digitoitua taidetta.