Ikonimaalaus: Hartautta ja käsityötaitoa kultapohjalla

Joka maalaa ikonin, seuraa sääntökokoelmaa, joka on vanhempi kuin yksikään akatemia; kirjalliseen muotoon se saatettiin vasta myöhään, käsikirjoissa, joita kreikkalainen perinne kutsuu nimellä hermeneia. Ne määräävät, miten Kristuksen, Marian ja pyhien tulee näkyä, aina asentoa, vaatetusta ja tekstiä myöten. Kirkkotilassa ikonostaasi, korkea kuvaseinä alttaritilan edessä, järjestää taulut kiinteäksi teologiseksi ohjelmaksi. Itse tilakin tottelee omia lakejaan. Niin sanottu käänteisperspektiivi ei anna viivojen yhtyä syvyydessä vaan suuntaa ne kohti katsojaa, ikään kuin ei hän katsoisi, vaan kuva. Kirkollisessa kielenkäytössä sanotaan yhä, että ikoni kirjoitetaan, ei maalata.

Tämän järjestyksen sisällä syntyi suuren taiteellisen vapauden teoksia. Andrei Rubljov loi 1400-luvun alun Moskovassa Pyhällä Kolminaisuudellaan, kolmella hiljaa pöydän ääreen kokoontuneella enkelillä, koko perinteen kenties kunnioitetuimman teoksen; Venäjän kirkko korotti hänen taiteensa myöhemmin nimenomaisesti mittapuuksi. Kreetalla, joka oli tuolloin Venetsian vallan alla, Andreas Ritzos yhdisti 1400-luvulla bysanttilaisen ankaruuden läntisiin kaikuihin ja työskenteli kummankin maailman tilaajille. Moskova ja Kreeta rajaavat maalaustaiteen, joka ei palkitse keksintöä vaan uskollisuutta ja joka on tässä uskollisuudessa pysynyt omanlaisenaan.