Pop taide: Signaalivärejä kulutuksen maailmaan

Ilmoitussivu, sarjakuvastrippi ja pakkaus antoivat pop-taiteelle sen ainekset, ja se otti ne vakavammin kuin korkeataide olisi ikinä pitänyt mahdollisena. Pohja valettiin Lontoossa, jossa nuoret taiteilijat ja kriitikot alkoivat tutkia kulutuksen kuvatulvaa. Whitechapel Galleryn näyttelyä This is Tomorrow vuodelta 1956 pidetään varhaisena kiteytymispisteenä. Siellä nähtiin käveltäviä tilainstallaatioita mainonnasta, elokuvasta ja science fictionista, arjen kuvamaailma keskellä galleriaa. Kriitikko Lawrence Alloway oli mukana antamassa uudelle taiteelle sen nimen pop art.

Periaatteeksi tuli toisto. Se, mitä painetaan, liimataan julisteiksi ja myydään miljoonittain, ei enää näyttäytynyt kuvan vastakohtana vaan sen aiheena, ja taiteilijat omaksuivat saman tien massatuotannon menetelmät: mekaaniset painomenetelmät siveltimen käsialan sijaan, sanomalehtipainon suurennetut rasteripisteet, sarjat yksittäiskappaleiden sijaan. Kun New Yorkin Museum of Modern Art kutsui loppuvuodesta 1962 symposiumiin uudesta taiteesta, provokaatiosta oli tullut keskustelunaihe. Oliko kaikki tämä kulutuksen juhlintaa vai kritiikkiä, sen pop-taide jätti tietoisesti auki, ja tämä ratkaisemattomuus pitää sen kuvat tuoreina tähän päivään asti. Taiteen ja tavaran raja, jota kerran vartioitiin huolella, on siitä lähtien ollut läpäisevä, molempiin suuntiin.