Alfred Wallis löysi tiensä taiteen pariin myöhään elämässään. Englantilainen tarttui pensseliin ensimmäisen kerran 70-vuotiaana eikä lopettanut maalaamista kuolemaansa saakka. Nuorena miehenä hän työskenteli purje- ja kalastusaluksilla ja vietti suurimman osan ajastaan merellä. Hän nosteli purjeita ja kiipeili takiloissa, aina korkealla taivaan ja veden välissä, joka säällä. Mutta 1900-luvun alussa merenkulku muuttui: purjeet korvattiin höyrykoneilla, ja hänen rakastamansa ammatti kuoli hiljalleen sukupuuttoon. Wallis oli vanhenemassa, eikä hänen taidoistaan enää ollut kysyntää uuden teknologian vuoksi.
Maalaaminen oli hänelle keino ilmaista kaipuutaan mereen. Hänen taiteensa on kunnianosoitus hänen tuntemalleen maailmalle, joka oli muuttunut täysin hänen elämänsä aikana. Wallis ei siis maalannut sitä, mitä hän näki edessään, vaan kohtauksia muististaan. Realismi ei ollut hänelle tärkeää, vaan kyse oli enemmänkin rakkaiden hetkien vangitsemisesta. Aaltojen tuntu, kireälle pingotettujen purjeiden lepatus ja majakat, jotka näyttävät tietä sumuisena päivänä. Leikkisillä teoksillaan Wallis herätti kaikki nämä vaikutelmat henkiin. Hän kuului niin sanottuun "naiiviin maalaustaiteeseen". Tämä tyyli antoi hänelle paljon vapautta, sillä hän hylkäsi perspektiiviä ja eläväistä kuvausta koskevat säännöt. Sen sijaan, että todellisuus näytettäisiin sellaisena kuin se on, henkilökohtaiset tunteet nousevat esiin naivistisessa maalauksessa. Asiat, jotka herättävät maalarissa voimakkaita tunteita, kuvataan usein suurempina kuin ne ovat suhteessa muihin esineisiin. Maalauksen jokaisessa kulmassa kuvakulma on erilainen. Jotkin yksityiskohdat on laadittu tarkasti, kun taas toiset kohteet on hahmoteltu vain karkeasti. Tämä saa naivistiset maalaukset näyttämään lapsellisilta ja unenomaisilta. Ne vievät katsojan taiteilijan mieleen ja näyttävät, miten hän koki maailman ja mitä hänelle oli lähellä sydäntä.
Wallis tuli paikallisesti varsin tunnetuksi työstään, mutta ei koskaan pystynyt ansaitsemaan sillä tarpeeksi rahaa. Hän eli köyhyydessä vanhuuteen asti. Siksi hän maalasi mille tahansa materiaalille, jonka löysi. Hän käytti kankaiden sijasta puulevyjä ja pahvia ja maalasi väreillä, joita sai laivamyyjältä. Tämän seurauksena hänen maalauksensa ovat luonteeltaan hyvin rehellisiä. Kaikki niissä kuvastaa Wallisin elämää juuri sellaisena kuin se oli. Ne ovat kuin tilannekuvia hänen persoonallisuudestaan ja aikansa myrskyisistä muutoksista. Vaikka hän ei päässyt nauttimaan kuuluisuudestaan elinaikanaan, hän onnistui tallentamaan muistonsa ja tunteensa jälkipolville. Nykyään hänen taidettaan arvostetaan suuresti, ja sitä pidetään edelleen näytteillä ja sillä käydään kauppaa.
Alfred Wallis löysi tiensä taiteen pariin myöhään elämässään. Englantilainen tarttui pensseliin ensimmäisen kerran 70-vuotiaana eikä lopettanut maalaamista kuolemaansa saakka. Nuorena miehenä hän työskenteli purje- ja kalastusaluksilla ja vietti suurimman osan ajastaan merellä. Hän nosteli purjeita ja kiipeili takiloissa, aina korkealla taivaan ja veden välissä, joka säällä. Mutta 1900-luvun alussa merenkulku muuttui: purjeet korvattiin höyrykoneilla, ja hänen rakastamansa ammatti kuoli hiljalleen sukupuuttoon. Wallis oli vanhenemassa, eikä hänen taidoistaan enää ollut kysyntää uuden teknologian vuoksi.
Maalaaminen oli hänelle keino ilmaista kaipuutaan mereen. Hänen taiteensa on kunnianosoitus hänen tuntemalleen maailmalle, joka oli muuttunut täysin hänen elämänsä aikana. Wallis ei siis maalannut sitä, mitä hän näki edessään, vaan kohtauksia muististaan. Realismi ei ollut hänelle tärkeää, vaan kyse oli enemmänkin rakkaiden hetkien vangitsemisesta. Aaltojen tuntu, kireälle pingotettujen purjeiden lepatus ja majakat, jotka näyttävät tietä sumuisena päivänä. Leikkisillä teoksillaan Wallis herätti kaikki nämä vaikutelmat henkiin. Hän kuului niin sanottuun "naiiviin maalaustaiteeseen". Tämä tyyli antoi hänelle paljon vapautta, sillä hän hylkäsi perspektiiviä ja eläväistä kuvausta koskevat säännöt. Sen sijaan, että todellisuus näytettäisiin sellaisena kuin se on, henkilökohtaiset tunteet nousevat esiin naivistisessa maalauksessa. Asiat, jotka herättävät maalarissa voimakkaita tunteita, kuvataan usein suurempina kuin ne ovat suhteessa muihin esineisiin. Maalauksen jokaisessa kulmassa kuvakulma on erilainen. Jotkin yksityiskohdat on laadittu tarkasti, kun taas toiset kohteet on hahmoteltu vain karkeasti. Tämä saa naivistiset maalaukset näyttämään lapsellisilta ja unenomaisilta. Ne vievät katsojan taiteilijan mieleen ja näyttävät, miten hän koki maailman ja mitä hänelle oli lähellä sydäntä.
Wallis tuli paikallisesti varsin tunnetuksi työstään, mutta ei koskaan pystynyt ansaitsemaan sillä tarpeeksi rahaa. Hän eli köyhyydessä vanhuuteen asti. Siksi hän maalasi mille tahansa materiaalille, jonka löysi. Hän käytti kankaiden sijasta puulevyjä ja pahvia ja maalasi väreillä, joita sai laivamyyjältä. Tämän seurauksena hänen maalauksensa ovat luonteeltaan hyvin rehellisiä. Kaikki niissä kuvastaa Wallisin elämää juuri sellaisena kuin se oli. Ne ovat kuin tilannekuvia hänen persoonallisuudestaan ja aikansa myrskyisistä muutoksista. Vaikka hän ei päässyt nauttimaan kuuluisuudestaan elinaikanaan, hän onnistui tallentamaan muistonsa ja tunteensa jälkipolville. Nykyään hänen taidettaan arvostetaan suuresti, ja sitä pidetään edelleen näytteillä ja sillä käydään kauppaa.
Sivu 1 / 1