Alfredo Müller on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kiehtova taiteilija, jonka luova matka kulki Italian ja Ranskan välillä. Hänen taiteellinen kielensä syntyi aikana, jolloin impressionismi ja jälki-impressionismi muuttivat taidemaailmaa. Müllerin maalauksissa ja grafiikassa yhdistyvät impressionistisen värimaailman keveys ja arkielämän hienovarainen, usein melankolinen havainnointi. Erityisesti etsauksissaan ja litografioissaan hän osoittaa huomattavaa herkkyyttä valolle ja tunnelmalle, mikä erottaa hänet monista aikalaisistaan. Verrattuna Edgar Degasin tai Camille Pissarron kaltaisiin taiteilijoihin, jotka myös tutkivat liikkeen ja valon kuvaamista, Müllerin lähestymistapa tuntuu usein intiimimmältä ja henkilökohtaisemmalta. Hänen aiheensa vaihtelevat pariisilaisista katukohtauksista rauhallisiin maisemiin ja muotokuviin, ja hän pitää aina yllä herkkää jännitettä todellisuuden ja subjektiivisen käsityksen välillä.

Müllerin teos käy kiehtovaa vuoropuhelua ranskalaisen modernismin kanssa, mutta ei koskaan kiellä italialaisia juuriaan. Kun Henri de Toulouse-Lautrecin kaltaiset taiteilijat juhlistivat Pariisin yöelämää rohkeilla väreillä ja dynaamisilla sommitelmilla, Müller suosi hillitympää, lähes runollista kuvakieltä. Hänen teoksilleen on ominaista hieno piirtotaito ja mieltymys hienovaraisiin värisävyihin, jotka muistuttavat Odilon Redonin pastellivärejä. Samaan aikaan hänen maisemissaan ja kaupunkinäkymissään näkyy vaikutteita italialaisesta maalaustaiteen perinteestä, mikä näkyy niiden selkeässä sommittelussa ja harmonisessa rakenteessa. Alfredo Müller on siis edelleen kulttuurien ja tyylien rajankäyttäjä, jonka teoksilla on ainutlaatuinen asema sekä ranskalaisessa että italialaisessa taidehistoriassa. Hänen taiteensa kutsuu katsojia löytämään elämän hiljaiset vivahteet ja näkemään arjen kauneuden uudestaan.