Venäjän vallankumouksella ja bolshevikkien vallankäytöllä oli monien muiden sukupolvensa venäläisten älymystön edustajien tavoin eksistentiaalinen vaikutus Ivan Jakovlevitš Bilibinin elämään. Vallankumousvuonna 1917 tuolloin vakiintunut taiteilija jätti kotimaansa ja lähti maanpakoon. Pakkolähdön jälkeen seikkailija ajautui Arabiaan. Seuraavien kahdeksan vuoden aikana taiteilija yritti saada jalansijaa Egyptissä, mutta lopulta hän jätti Kairon ja päätti asua Pariisissa. Ranskan pääkaupungista oli tullut monien venäläisten maanpakolaisten turvapaikka ja koti, joten Bilibin solmi nopeasti yhteyksiä heidän piireihinsä. Venäläinen maanpakolaisyhteisö säilyi hänen orientaatiopisteenään vuoteen 1937 saakka. Taiteilija työskenteli sisustussuunnittelijana venäläisen eliitin jäsenille ja suunnitteli heidän asuntojaan Pariisissa. Hänen elämänsä sai kuitenkin epätavallisen käänteen Ranskan sotaa edeltävinä poliittisesti levottomina vuosina. Olipa syynä vakaumus tai kasvava koti-ikävä tai molemmat, Bilibin palasi Neuvostoliittoon vuonna 1937 ja osallistui aktiivisesti neuvostotaiteen rakentamiseen. Vielä 1930-luvulla eurooppalainen maalaustaiteen, kuvanveiston ja arkkitehtuurin avantgarde katsoi Neuvostoliittoon ja seurasi kiinnostuneena sen kehitystä. Bilibin otti haasteen vastaan 61-vuotiaana ja tuli Leningradissa toimivan yleisvenäläisen taiteilijaakatemian jäseneksi. Vain viisi vuotta myöhemmin Bilibin kuoli Leningradin saarron aikana kolmannen valtakunnan hyökättyä Neuvostoliittoon.
Politiikalla oli ratkaiseva rooli myös taiteilijan varhaisessa venäläisessä luovassa kaudenvaiheessa vuoteen 1917 asti. Hän seurasi 24-vuotiaana venäläisen eliitin henkistä suuntautumista länteen ja aloitti taideopinnot Münchenissä. Siirryttyään Pietarin taideakatemiaan Bilibin sai nopeasti erinomaisen maineen sanomalehti- ja kirjagrafiikan alalla. Sitten 26-vuotias löysi kuitenkin kutsumuksensa Nikolai III -museon etnografisen osaston projektissa. Valokuvaajana ja kuvittajana Bilibin keräsi vuosina 1902-1904 todisteita vanhasta venäläisestä kyläkulttuurista. Kosketus slaavilaisiin juuriinsa sai hänet paneutumaan Venäjän satuihin ja legendoihin, joita hän kuvitti. Lisäksi hän työskenteli haluttuna lavastajana Venäjän tunnetuimmissa teattereissa.
Vuoden 1905 vallankumouksessa Bilibin esiintyi ensin edistyksellisenä porvarillisena radikaalina ja toimitti poliittisia kuvituksia satiiriseen Zupel-lehteen, mikä toi hänet tsaarin salaisen poliisin silmätikuksi. Vuonna 1906 lehti kiellettiin virallisesti, ja siitä lähtien taiteilija keskittyi etnografiseen tutkimukseen, kirjakuvituksiin ja teatteriteoksiin. Venäläinen arkikulttuuri ja venäläisen sielun erityispiirteet eivät päästäneet häntä seuraavina vuosina irti, ja hän suhtautui myönteisesti kevään 1917 vallankumouksellisiin tapahtumiin. Mutta bolshevikkien nousevan voiton ja Neuvostoliiton perustamisen myötä porvari veti lopulta seuraukset ja jätti kotimaansa, mutta jättämättä sitä koskaan kokonaan taakseen.
Venäjän vallankumouksella ja bolshevikkien vallankäytöllä oli monien muiden sukupolvensa venäläisten älymystön edustajien tavoin eksistentiaalinen vaikutus Ivan Jakovlevitš Bilibinin elämään. Vallankumousvuonna 1917 tuolloin vakiintunut taiteilija jätti kotimaansa ja lähti maanpakoon. Pakkolähdön jälkeen seikkailija ajautui Arabiaan. Seuraavien kahdeksan vuoden aikana taiteilija yritti saada jalansijaa Egyptissä, mutta lopulta hän jätti Kairon ja päätti asua Pariisissa. Ranskan pääkaupungista oli tullut monien venäläisten maanpakolaisten turvapaikka ja koti, joten Bilibin solmi nopeasti yhteyksiä heidän piireihinsä. Venäläinen maanpakolaisyhteisö säilyi hänen orientaatiopisteenään vuoteen 1937 saakka. Taiteilija työskenteli sisustussuunnittelijana venäläisen eliitin jäsenille ja suunnitteli heidän asuntojaan Pariisissa. Hänen elämänsä sai kuitenkin epätavallisen käänteen Ranskan sotaa edeltävinä poliittisesti levottomina vuosina. Olipa syynä vakaumus tai kasvava koti-ikävä tai molemmat, Bilibin palasi Neuvostoliittoon vuonna 1937 ja osallistui aktiivisesti neuvostotaiteen rakentamiseen. Vielä 1930-luvulla eurooppalainen maalaustaiteen, kuvanveiston ja arkkitehtuurin avantgarde katsoi Neuvostoliittoon ja seurasi kiinnostuneena sen kehitystä. Bilibin otti haasteen vastaan 61-vuotiaana ja tuli Leningradissa toimivan yleisvenäläisen taiteilijaakatemian jäseneksi. Vain viisi vuotta myöhemmin Bilibin kuoli Leningradin saarron aikana kolmannen valtakunnan hyökättyä Neuvostoliittoon.
Politiikalla oli ratkaiseva rooli myös taiteilijan varhaisessa venäläisessä luovassa kaudenvaiheessa vuoteen 1917 asti. Hän seurasi 24-vuotiaana venäläisen eliitin henkistä suuntautumista länteen ja aloitti taideopinnot Münchenissä. Siirryttyään Pietarin taideakatemiaan Bilibin sai nopeasti erinomaisen maineen sanomalehti- ja kirjagrafiikan alalla. Sitten 26-vuotias löysi kuitenkin kutsumuksensa Nikolai III -museon etnografisen osaston projektissa. Valokuvaajana ja kuvittajana Bilibin keräsi vuosina 1902-1904 todisteita vanhasta venäläisestä kyläkulttuurista. Kosketus slaavilaisiin juuriinsa sai hänet paneutumaan Venäjän satuihin ja legendoihin, joita hän kuvitti. Lisäksi hän työskenteli haluttuna lavastajana Venäjän tunnetuimmissa teattereissa.
Vuoden 1905 vallankumouksessa Bilibin esiintyi ensin edistyksellisenä porvarillisena radikaalina ja toimitti poliittisia kuvituksia satiiriseen Zupel-lehteen, mikä toi hänet tsaarin salaisen poliisin silmätikuksi. Vuonna 1906 lehti kiellettiin virallisesti, ja siitä lähtien taiteilija keskittyi etnografiseen tutkimukseen, kirjakuvituksiin ja teatteriteoksiin. Venäläinen arkikulttuuri ja venäläisen sielun erityispiirteet eivät päästäneet häntä seuraavina vuosina irti, ja hän suhtautui myönteisesti kevään 1917 vallankumouksellisiin tapahtumiin. Mutta bolshevikkien nousevan voiton ja Neuvostoliiton perustamisen myötä porvari veti lopulta seuraukset ja jätti kotimaansa, mutta jättämättä sitä koskaan kokonaan taakseen.
Sivu 1 / 2