Neilikka, lilja, lilja, ruusu

Cotswoldsin Broadwayn puutarhassa kaksi tyttöä seisoo liljojen ja ruusujen keskellä ja sytyttää paperilyhtyjä. Lyhtyjen oranssi valo heijastuu käsiin ja kasvoihin, ja valkoiset mekot näyttävät malvanvärisessä iltavalossa lähes läpikuultavilta. Taustalla lehdet muodostavat tiheän, syvän sinivihreän massan, ja hajallaan olevat kukat tuovat kuvaan vaaleanpunaisia ja violetteja pisteitä. Lasketut päät, varovaiset liikkeet - kohtauksessa on jotain juhlallista, ja silti se on tuttu hetki lapsellista keskittymistä, jolloin ihminen tahattomasti hiljenee itsekin. John Singer Sargent, joka tunnetaan ennen kaikkea aikansa amerikkalaisena muotokuvamaalarina, aloitti maalauksen vuonna 1885 ja työskenteli sen parissa kahden maalauskauden ajan. Joka ilta hänellä on käytettävissään vain muutama minuutti juuri sitä hämärän valoa, jossa värit ja ääriviivat sulautuvat toisiinsa. Yhä uudelleen hän valmisteli siveltimen ja paletin, asetti mallit paikoilleen ja muokkasi seuraavana päivänä sitä, mikä ei vielä tyydyttänyt häntä. Hän jopa leikkaa kankaasta pois osan, jotta sommitelma keskittyisi tiiviimmin näihin kahteen hahmoon. Se, että tästä kärsivällisyyskokeesta on syntynyt niin kevyt teos, on minulle yksi sen hämmästyttävimmistä piirteistä.

Teoksen ripustamisen yhteydessä käy ilmi, kuinka sopiva musta on tälle teokselle. Friedegarde liittyy suoraan yösiniseen puutarhaan, eikä mikään passepartout keskeytä siirtymää. Oikeassa alakulmassa, jossa violetit ruusut nousevat esiin tummasta lehtimassasta, kehys sulautuu lähes kuvan taustaan. Katsoja etsii hetken rajaa. Sitäkin selvemmin korallipunaiset lyhdyt ja vaaleat vaatteet loistavat esiin syvyydestä. Sama suhde toistuu yläreunaa pitkin: valkoiset liljat kohtaavat siellä mustan profiilin ja saavat lisää selkeyttä menettämättä pehmeyttään. Mattapintaisella Salvador-kankaalla Sargentin rennot siveltimenvedot näkyvät rauhallisesti, eikä kankaassa ole kiiltoa, joka kirkastaisi hämärän värejä. Totta, jo muutenkin pimeässä huoneessa niin paljon mustaa vaatii lampun läheisyyttä - mutta silloin yhdistelmä todella toimii.

Etäisyydeltä katsottuna kohtaus näyttää lyhyeltä iltahetkeltä, jota lyhdyt vielä valaisevat. Läheltä katsottuna näkyvät väriyhdistelmätkuvalle syvyyttä, jota haluaisi seurata sormillaan, kun taas Friedegarden musta sitoo kuvan ja kehyksen yhdeksi kokonaisuudeksi, joka erottuu valintana vasta toisella silmäyksellä.