Diner - Illallinen rue Miromesnilillä, Caillebotten perheen kotona (öljy kankaalle)

Pieni valonhehku heijastuu hiotuista laseista. Huoneen ympärillä vallitsee syvä ruskea ja musta. Gustave Caillebotte kuvaa äitiään ja veljeään Renéa illallisella perheen asunnossa Pariisin Rue Miromesnil -kadulla. Kumpikaan ei puhu toiselle, kumpikin keskittyy omaan tekemiseensä, ja palvelija seisoo katetun pöydän takana. Karaffit, kulhot ja ruokailuvälineet muodostavat tiiviin asetelman etualalla, ja niiden heijastukset tuovat rakennetta pimeään pintaan. Kaksi vaaleaa verhoa avaavat tilan taaksepäin ja antavat sommitelmalle sen rytmin; oikealla punainen matto luo voimakkaan aksentin. Caillebotte maalasi tämän kohtauksen vuonna 1876. Hän kuuluu impressionistien piiriin, mutta etsii usein tiukempaa tilajärjestystä kuin monet kollegansa. Tässä teoksessa hän ei ole kiinnostunut yhteiskunnallisesta tilaisuudesta, vaan tarkastelee porvarillista arkea omassa kodissaan. Minua kiehtoo juuri juonen puuttuminen: kyseessä on vain yhteinen ateria, ja silti syntyy vaikutelma lyhyestä kurkistuksesta yksityiselämään, joka on tuskin tietoinen hänen havainnoinnistaan.

Tämä teos on kooltaan 69 x 48 cm ja maalattu Leonardo-kankaalle, jonka pinta on satiinipintainen. Hieno kiilto on yllättävän tärkeässä roolissa tässä tummassa aiheessa. Renén käden vieressä olevan suuren karahvin yläpuolella on laaja heijastus, joka pysyy pehmeänä ja antaa alla olevien painettujen ääriviivojen näkyä. Myöskään mustalla pöytäliinalla ei näy kovia valopisteitä, vaan lasien ja lautasten päällä leviää mattamainen hohto. Tämä sopii Caillebotten omaan valonkäyttöön peittämättä sitä ylimääräisellä lasilevyllä. Katselukulmasta riippuen yksittäiset osat nousevat hetkeksi esiin ja vajoavat sitten jälleen syvään pimeyteen - juuri tämä vuorottelu elävöittää muuten hyvin rauhallista kohtausta. Ava kehystää kankaan suoraan, ilman passepartoutia. Leveä kultaprofiili jakautuu useisiin tasoihin: kaareville pinnoille valo kerääntyy voimakkaammin, kapeissa syvennyksissä se katkeaa. Läheltä katsottuna kehys ei siksi näytä niin sileältä kuin etunäkymä aluksi antaa olettaa. Sisäreunan näkyvä kultareuna piirtää kuvan ympärille selkeän rajan.

Punaisen maton yläpuolella satiinipintainen pinta pysyy lähes heijastamattomana; vasta pöydän keskellä olevien karahvien kohdalla valo tiivistyy jälleen kirkkaaksi verhoksi. Lopulta mieleen jää juuri se, mikä tekee kuvasta erityisen: aivan tavallinen illallinen, jota katselee pidempään kuin olisi oikeastaan sallittua.