Pointillismi: Hehkua puhtaista väripisteistä

Piste pisteen viereen, puhtaita pigmenttejä, ei sekoitusta paletilla: pointillismi jätti sävyjen sulautumisen näkemisen itsensä tehtäväksi, sillä muutaman askeleen päästä silmä rakentaa pisteistä pinnan. Perustan antoi kemisti Michel Eugène Chevreulin värioppi; hän oli 1839 kuvannut simultaanikontrastia käsittelevässä kirjoituksessaan, miten vierekkäiset värit vahvistavat toisiaan vaikutelmassa. Maalaustaide muuttui tässä sovelletuksi optiikaksi, ja juuri siksi sen keksijät sen tarkoittivatkin.

Georges Seurat esitteli menetelmän 1886 viimeisessä impressionistien näyttelyssä teoksellaan Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jatten saarella, yli kolme metriä leveällä, monumentaalisen tyynellä rantakohtauksella, joka riippuu nykyään Art Institute of Chicagossa. Kun hän kuoli 1891 vain 31-vuotiaana, Paul Signacista tuli liikkeen systemaatikko; hänen tutkielmansa vuodelta 1899 asetti uuden maalaustavan maalari Delacroix'n väriperinteeseen, ja hänen satamakuvansa Saint-Tropez'sta sovittivat yhteen menetelmän ja aistillisuuden.

Pistemenetelmä matkusti nopeasti. Henri-Edmond Cross käänsi Välimeren valon hehkuviksi mosaiikeiksi, Théo van Rysselberghe vei menetelmän Brysselin avantgardeen Les Vingt -ryhmän piiriin. Maximilien Luce sovelsi sitä tehtaisiin ja esikaupunkeihin, ja Alpeilla Giovanni Segantini kehitti jaetusta värinlevityksestä oman, säiemäisen muunnelmansa. Mikään muu ajan maalaustapa ei ollut yhtä suuressa määrin metodi, ja siksi sitä saattoi oppia, opettaa ja viedä eteenpäin.