Myöhäisrenessanssi: Murroksia täysrenessanssin jälkeen

Vuoden 1520 jälkeen, Rafaelin varhaisen kuoleman myötä, italialaisen maalaustaiteen lyhyt klassinen kukoistus oli ohi, ja tiet erkanivat. Siinä missä Firenze ja Rooma viljelivät muotoa, Venetsia panosti väriin ja suureen kokoon, kuviin kuin näyttämöihin. Paolo Veronese teki maalatuista pidoistaan kymmenien hahmojen näytelmiä; kun inkvisitio moitti 1573 erään ehtoolliskuvan vapaamielisyyttä, hän nimesi sen lyhyesti uudelleen Pidoiksi Leevin talossa sen sijaan että olisi muuttanut sitä.

Yhtä liikkuvasti kului vuosisata Alppien takana. Hans Holbein nuoremmasta tuli Lontoossa Henrik VIII:n hovimaalari ja hovimuotokuvan mittapuun asettaja. Anthonis Mor ja hänen oppilaansa Alonso Sánchez Coello muovasivat ankaran espanjalaisen hovimuotokuvan, Nicholas Hilliard pienensi hovikuvan Elisabet I:lle miniatyyrikokoon. Wittenbergissä Lucas Cranach nuorempi luotsasi isänsä työpajan reformaation vuosikymmenten läpi, ja Antwerpenissä Joachim Beuckelaerin markkina- ja keittiökuvat raivasivat tietä asetelmamaalaukselle.

Se, että ylipäätään luemme näitä vuosikymmeniä yhtenäisenä kertomuksena, on itsessään 1500-luvun työtä: Giorgio Vasari, maalari ja rakennusmestari Medicien palveluksessa, julkaisi 1550 taiteilijaelämäkertansa ja loi siten perustan taidehistorian kirjoitukselle. Suurten kertomusten rinnalla pitävät puoliaan tämän kokoelman hiljaisemmat mestarit, Dosso Dossi runollisine, usein arvoituksellisine kuvineen Ferraran hoville tai Jan van Scorel, joka toi italialaiset uudistukset kotiin Alankomaihin.