Yötaivas: Hämärää kattojen yllä

Kuun ympärille on syntynyt myyttejä. Se on kuvattu jo muinaisissa luolamaalauksissa. Sitä on aina pidetty salaperäisenä ja maagisena, erityisesti täydellisen kuunpimennyksen aikana, jolloin kuu muuttuu punaiseksi ja muuttuu verikuuksi. Jo varhaisista ajoista lähtien antiikin ja keskiajan aikana se on vetänyt ihmiskuntaa puoleensa ja tehnyt vaikutuksen vuosituhansien ajan. 1600-luvun alussa Galilei kehitti kaukoputken täydelliseksi ja suunnasi sen kuuhun, mikä mahdollisti lukuisia uusia löytöjä. Kuuhun laskeutuminen vuonna 1969 oli yksi ihmiskunnan historian tärkeimmistä tapahtumista.

Yö on myös aina ollut sekä pelottava että kiehtova. Vain auringon katoaminen paljastaa meille maailmankaikkeuden näkymän. Samalla näkökenttä rajoittuu, selkeät ääriviivat muuttuvat varjoiksi ja värit harmaantuvat. Ei ihme, että yötä on aina pidetty mystisenä ja salaperäisenä. Yömaalauksissa tarvittiin usein tummia sävyjä, jotka saivat muut värit katoamaan. Kuu oli kuitenkin tapa lisätä valoa ja syvyyttä maalaukseen. Taiteessa on paljon kuusta ja yöstä kertovia teoksia, joista osa on ristiriitaisia. Ne käsittelevät rauhaa ja kaaosta, elämää ja kuolemaa, pyhyyttä ja syntiä, romantiikkaa ja melankoliaa, turvallisuutta ja uhkaa, elämää ja kuolemaa. Taiteilija Vincent van Goghia kiehtoi yö. Hänen kuuluisa Tähtiyönsä syntyi avoimen taivaan alla.

Karl Friedrich Schinkel loi Mozartin Taikahuilua varten lavastuksen, jossa on Yön kuningattaren palatsi. Albrecht Dürer maalasi Jumalanäidin kuunsirpin päälle, jota ympäröi sädekehä. Kuu ja yö ovat aina inspiroineet taiteilijoita, ja he ovat luoneet monenlaisia fantastisia teoksia.