Nykytaide: Oman aikamme taide

Öljyvärein maalattu puutarhamaisema voi tänään riippua digitaalisesti käsitellyn valokuvan vieressä, eläinmuotokuva abstraktien värikenttien rinnalla. Nykytaide ei nimittäin tarkoita tyyliä vaan kuulumista nykyhetkeen. Se kattaa elävien tai vastikään edesmenneiden taiteilijoiden tuotannon, ja sen raja siirtyy jokaisen sukupolven myötä. Käsitystä tästä taiteesta ovat muovanneet ennen kaikkea suuret näyttelyinstituutiot, etunenässä vuonna 1895 perustettu Venetsian biennaali ja documenta, joka on järjestetty Kasselissa vuodesta 1955. Kumpikaan ei esittele koulukuntaa vaan läpileikkauksen siitä, mitä kukin nykyhetki pitää merkittävänä.

Silmiinpistävää on välineiden moninkertaistuminen. Monet taiteilijat vaihtelevat kankaan, kameran ja näytön välillä sitoutumatta yhteen välineeseen. Samaan aikaan esittävä maalaustaide ei ole koskaan lakannut, vaan jatkaa maiseman, asetelman ja eläinaiheen perinteitä vuoropuhelussa vanhempien lajityyppien kanssa. Valokuvauksen ja digitaalisten töiden ohella maalaustaide muodostaa tässä painopisteen, laajoine teoskokonaisuuksineen esimerkiksi Lincoln Seligmanilta ja Mark Adlingtonilta. Tässä esiteltyjä maalareita yhdistää vähemmän mikään ohjelma kuin se, että he kirjoittavat vanhoja lajityyppejä eteenpäin nykypäivän silmin.