Aistillinen, realistinen ja yksityiskohtainen: Jean Leon Geromen maalaukset elävät välittömästä esitystavasta, joka koskettaa ja yllättää katsojan. Aikana, jolloin impressionismi oli jo saanut jalansijaa maalaustaiteessa, Geromen teokset ovat ulkopuolisia, historiallisen kuvataiteen jäänteitä - eivätkä kuitenkaan pelkästään takapajuisia tai edes nostalgisia.

Gerome keskittyy usein naishahmoon. Tässä hän on muotokuvan keskipisteenä paljastamattomassa, kirkkaassa ja pehmeässä olemuksessaan. Juuri nämä voimakkaat valon ja pimeyden kontrastit korostavat Galatean hahmoa. Vielä vyötärön alapuolella puoliksi kivettyneenä ja siksi yhä staattisen lujana jalustallaan seisoen hän nojaa vyötäröltä kohti taiteilija Pygmalionia. Muuten hämärässä studion valossa jälkimmäinen sulautuu lähes yhteen naisen kanssa liikkeessä, joka kääntyy kohti rakastettuaan, mutta on epävakaa asennossaan. Henkilöt ja esineet ovat hyvin naturalistisia, mutta niiden merkitys on kuvitteellinen. Antilainen esitys juontaa juurensa Ovidiuksen Metamorfoosien tarinaan, jossa taiteilija Pygmalion rakastuu luomaansa naispatsaaseen ja herättää tämän henkiin Venus-jumalattaren välityksellä. Nuolia ampuva Amor viittaa päähenkilöiden rakkaussuhteeseen, muinainen kilpi taisteluun. Naamiot, joissa suu on auki, muistuttavat Meduusa-maalauksia; ne dramatisoivat ja kommentoivat kohtausta negatiivisella tavalla. Kaikki ominaisuudet ovat todisteita muinaisesta mytologiasta, johon täten viitataan ja joka asettaa pariskunnan tähän yhteyteen.

Antiikin vastaanotto 1800-luvulla on historismin aatteiden ilmaus, mutta vuosisadan lopulla se ei ollut enää ajankohtainen kuvataiteessa. Gerome herättää sen henkiin maalauksessaan kahdella tavalla: kuvittaen kirjallista mallia sekä lisäämällä siihen Amorin, kilven ja naamioiden visuaaliset lisäykset. Taidemaalari yhdisti tässä kaksi hänelle tyypillistä kuva-aihetta, antiikin motiivien sisällyttämisen lisäksi myös taiteilijan esittämisen.

---

Pygmalion ja Galatea · Jean Leon Gerome