Klassismi: Ankara muoto antiikin mittapuun mukaan

Rokokoon leikittelevää keveyttä vastaan 1700-luvun jälkipuolisko asetti ankaran ihanteen. Johann Joachim Winckelmann oli 1755 tiivistänyt kreikkalaisen taiteen kaavaan jalosta yksinkertaisuudesta ja hiljaisesta suuruudesta, ja tästä kaavasta tuli kokonaisen sukupolven ohjelma. Kiinteät ääriviivat, rauhallinen sommittelu ja Rooman historian aiheet syrjäyttivät paimenkohtaukset ja buduaarin.

Pätevän ilmauksensa uusi ankaruus sai Pariisissa. Jacques Louis David asetti 1785 näytteille Horatiusten valan, kuvan kuin manifestin: kolme veljestä vannoo paljaan roomalaisen arkkitehtuurin edessä valan miekkojen kautta; 1793 hän maalasi Marat'n kuolemalla vallankumouksen hartauskuvan. Hänen oppilaansa Jean Auguste Dominique Ingres jatkoi linjaa pitkälle 1800-luvulle ja puolusti piirustuksen ensisijaisuutta aikansa värimaalareita vastaan. Elisabeth Louise Vigee-Lebrun osoitti samalla, että klassistinen selkeys saattoi yhtyä hovin eleganssiin.

Saksassa Karl Friedrich Schinkel antoi ihanteelle rakennetun ja maalatun hahmon, ja vielä viktoriaaninen Englanti eli siitä, kun Frederic Leighton ja Lawrence Alma-Tadema kylvettivät kohtauksensa marmorissa ja Välimeren valossa. Paluu antiikkiin ei ollut koskaan pelkkää kopiointia vaan aina väite omasta ajasta, porvarillisesta hyveestä, valtiosta ja mausta.