Maisemamaalaus: Luonto itsenäisenä kuva-aiheena

Se, että kuva saa esittää pelkkää taivasta, vettä ja maata, ei ollut pitkään mikään itsestäänselvyys; läpimurron teki 1600-luvun Hollanti, jossa ostovoimainen porvaristo synnytti erikoistuneita maalareita. Esimerkiksi Hendrick Avercamp omistautui lähes yksinomaan talvikohtauksille, joissa luistelijat liikkuvat jäätyneillä kanavilla. Matalat horisontit korkeiden, liikkuvien taivaiden alla muodostuivat tämän maalaustaiteen tunnusmerkiksi ja säilyivät kiintopisteenä sukupolvien ajan.

1800-luku laajensi kenttää joka suuntaan. Carl Blechen palasi 1829 Italian-matkaltaan Berliiniin mukanaan tavattoman välittömiä öljyluonnoksia; vuonna 1841 patentoitu värituubi teki työskentelystä suoraan aiheen äärellä käytännöllistä. Alankomaissa Anton Mauven ympärille muodostunut Haagin koulukunta jatkoi hollantilaisen maalaustaiteen kulta-ajan perintöä laidun- ja dyynimaisemin vaimein sävyin, kun taas Isaak Levitan kehitti Venäjällä tunnelmamaiseman, jossa sää ja mielentila kietoutuvat toisiinsa. Samalla toimintasäde kasvoi. Thomas Daniell piirsi 1700-luvun lopulla Intian arkkitehtuuria ja maisemia, John Glover muutti 1831 Tasmaniaan. Tom Thomson puolestaan maalasi Kanadan Algonquinin puiston metsiä, joita hän samosi yksin kanootillaan, värilaatikko mukanaan. Lajityyppi oli jo aikaa sitten saavuttanut kaukaiset mantereet.